Rikkinäistä

24 marraskuuta 2012


 Menneitä Hetkiä

Hoitosuhde aloitettu ahdistuneisuuden ja paniikkioireilun takia.


Taustalla koulukiusaaminen ja erittäin vakivaltainen perhetilanne, joka rauhoittui vasta vanhempien eron myötä. Perheen ainoa lapsi. Tutkittu laajasti psykosomaattisia oireita.



Pitkään koulukiusattu, vaihtanut koulua useaan otteeseen. Hoitojakson alkaessa nuorella oli erittäin voimakkaita paniikki/ahistusoireita. Koulun käynti vaihtelevaa, mutta sai suoritettua ylä-asteen.



Nuoren oireet (hankalat pelko ja paniikkituntemukset) aktivoituivat uudelleen loppukeväällä. Akuutisti  nuoren elämäntilannetta kuormitti väkivaltainen seurustelusuhde/oikeudenkäynnit, jatkuva stressi, turvattomuuden tunne ja pelkotilat vaikuttivat mielialaan ja psyykkiseen vointiin. Ajottain univaikeuksia.


Elämä on jokaisella niin erilaista, kun kävelen pitkin katuja, haistan kevään alkaneen. Puitten tuoksut, vihertävät nurmikot. Hento tuuli, joka puhaltaa puitten vihertäviä oksia ja pihat jossain hiljaa tuulen työntämät keinut narisevat yksinäisyydestä. Puiset talot, puisineen aitoineen. Kauniisti istutettuja kukkia riveittäin. Lapsen suloinen nauru pöyränselässä, ilman apupyöriä. Isä iloitsee, hymy huulilla. Pitää sylissä pientä lastaan. Ruuan tuoksu tuulahtaa tuulen mukana hengityksen syövereihin. Äiti huutaa kotiin syömään. Kaikki on niin onnellista, minulle tämä on vain kuvitelmaa. Tämähän on vain ulkoasua, mitä se todellisuudessa on sisältäpäin? Vai onko.

Minulla se meni näin.



Lähiö asutuksessa, karut talot. Pimeät huoneet ja jatkuvia tappeluita. Itsemurhia, huumeita, alkoholismia ja lääkkeitä käyttäviä ihmisiä. Omissa kuvistusmaailmoissa. Jatkuvaa väkivaltaa ja punaisia veriläiskiä kaduilla. Tunteettomia ihmisiä, jotka kuvittelevat tietäväsi elämästäsi kaiken. Hakatuksi tulemista, sitäkö se leikkiminen on lapsena? Lapsille oli opetettu että väkivalta oli hyvästä. Jatkuvaa pelkoa liikkua ulkona. Hiekkaa silmillä, uudet vaatteet rikottu. Kotona litroittain surun kyyneleitä, keittiöveitsiä, rikottuja huonekaluja. Ja väkivaltainen isä. Ilman tukea, ketään ymmärtävää ja auttavaa ihmistä. Luottamus, joka ei kuulunut silloisen elämäni sanoihin. Pimeitä ja yksinäisiä iltoja. Missä rakkaus, eikö sitä olisi voinut olla edes vähän, ei. Koulukiusatuksi tuleminen oli tuttu käsite jo nuorena. Se helvetillinen sana sisälsi niin paljon kaikkea pahaa vihaa. Koulu oli minulle vihollinen, ulkona oleminen oli vierasta. Et saanut olla oma itsesi, luonteesi kanssa. Sulkeutunut, surullinen, yksinäinen.. Sanoja riittäisi vaikka kuinka paljon miettimään menneitä. Olin aina se joka oli viallinen lapsi, enhän minä halunnut kenellekkään pahaa ja sain itse sitä kokoajan päälleni.



Tiedän miltä tuntuu olla ilman perheen rakkautta, sukulaisia, isää. Tiesin elämästä jo liikaa pienenä lapsena, jonka kuuluisi iloita leikeistä, oppia kaikkea uutta, iloita siitä että osaa ajaa ilman apupyöriä. Onko elämä joskus liiankin rankkaa, vastaan kyllä. Monet sanovat huonojen asioiden opettavan henkisesti, mutta. Huomioon ei oteta koskaan että ne voivat vaurioittaa henkisesti ja fyysisesti todella pahasti. Eikä niistä tuntemuksista, kokemuksista pääse välttämättä koskaan eroon. Mitä jos niin tapahtuu uudelleen? Eivät ne opeta, ne kovettavat, viiltävät ja satuttavat sisimmästä todella raa'asti.



Elämäni nuorena oli erilaisia pelkotiloja, ahdistuskohtauksia, paniikkikohtauksia. Kuvittelin nauttivani elämästäni, mutta ei. Se oli päinvastaista. En nauttinut mistään, olin sisimmästä murrettu, kivitetty ja tapettu ihminen. Mikä parantaa elämän pahimmat haavat? Nämä kaikki haavat vuotavat satunnaisesti punaista tihkuvaa verta sisälläni. Niitä ei pysty edes tikkaamaan, sillä ne purskahtavat yllättäen pahaa oloa ja tuntemuksia. Kyyneleet silmissä, elämä on liian raakaa.