Elämä? vai onko.

25 marraskuuta 2012


Moni on kysynyt miten oon selvinnyt elämästäni eteenpäin? Vaikeita tilanteita mulla on ollut todella paljon. Itsekin olen miettinyt miten olen jaksanut silti puskea tiiliseinien läpi. Mä uskon että vaikka mua on sisältäpäin hajotettu niin syvältä, se on kovettanut mua niin paljon. Että jaksan elää elämääni eteenpäin. Tottakai on vaikeita aikoja, milloin tuntuu että voisi maatua mullan mukana. Mutta mä en anna muitten sanojen ja tekojen estää mua jatkamasta elämääni eteenpäin. 

Näin kun mietin niin olen käynyt helvetin läpi, eri huoneissa liian monta kertaa monissa eri asioissa ja tilanteissa. Koulukiusatuksi tuleminen on niistä itseasiassa toisiksi pisin helvetti, tottakai yhtä vaikea kuin muutkin. Mutta mulla on ollut niin paljon raskaita ja vaikeita asioita koettavana, että se ei tunnu enää missään. Myös se että olen kestänyt pitkän perhehelvetin, oli todella hajoittavaa. En halua kenenkään kokevan sitä mitä minä olen kokenut, tai useat muut toverit, jotka käyvät samaa tilannetta läpi. Tälläkin hetkellä.

Mä olen aina miettinyt millainen on SE onnellinen perhe, jolla on rakkautta ja asiat suhteellisen kunnossa. Elämä tasapainossa. Miksi nuoret ja muut joutuvat kokemaan sen tuskan, jota ei yksin jaksa kantaa taakkana loppuelämää. Miksi siihen ei uskalla hakea apua tai ei saa? Koska ei ole voimia enää jaksaa ja antaa mielummin kuluttaa itsensä loppuun. Itse hain apua, mutta sitä ei herunut mitenkään. Joko ei uskottu tai annettiin asian vaan maantua. Sen takia että asioihin ei puututa oikealla tavalla ja tarpeeksi ajoissa monet ajautuvat sinne minne he eivät kuulu. 

Mulla on ollut erittäin vaikeita parisuhteita ja olen ajautunut väärään seuraan. Se johtuu elämästä jota koin melkeimpä koko nuoren ikäni. Olin tottunut että mua saa kohdella huonosti, en tiennyt mitä on turvallinen parisuhde. Nyt kun mietin olen onnellinen että olen tavannut nykyisen poikaystäväni. Jossa saan tuntea oloni turvalliseksi ja rakastetuksi. Se kuuluu parisuhteeseen. Ei väkivalta millään tavalla, hyväksikäyttö tai mikään muukaan manipulointi. 


Nuoruuteni oli erittäin vaikeaa aikaa, olin masentunut, itsetuhoinen ja sitä kautta sairastuin syömishäiriöön. Mä en silloin vain kertakaikkiaan jaksanut mitään. Tiedän tunteen kun on aivan pohjalla. En enää jaksanut panostaa mihinkään annoin vain itseni sisäisesti ja ulkoisesti kuolla. Muistan päivät jolloin juoksin ja kävelin pitkiä lenkkejä hiki otsalla, jonka jälkeen sallin itselleni salaattia ja vettä. Vihollinen oli vaaka, luku ei ollut koskaan se oikea. 

Tuolloin pari kuukautta myöhemmin sairastuin paniikkihäiriöön. Muistan sen illan, kun käteni tärisivät, hikoilin, en saanut enää henkeä. Tuntui kun pyörtyisin, kuolisin. Tajunnan tasoni heitteli. En enää tajunnut mistä oli kyse. Se kesti päiviä, viikkoja, kuukausia. Kävin myös sairaanhoitajalla juttelemassa mulle ilmenneistä oireista ja mulle diagnosoitiin paha paniikkihäiriö. Etsittiin oikeaa lääkitystä, sitä ei löytynyt millään. Lopulta kuukausien myötä löydettiin mulle auttava lääke. Paniikkioireiluja pahensi ex poikaystävät ja oikeudenkäynnit yhtä jätkää vastaan, joka sai lopulta laajan lähestymiskiellon mua kohtaan. Mua vainottiin eri tavoilla. Paniikki paheni tuolloin lisää. 

Tälläkin hetkellä sairastan paniikkihäiriötä, en häpeä sitä yhtään. Mietin vain päiviä jolloin toivoisin taas tuntevani sisimmässäni sen päivän ilman paniikkihäiriötä. Vaikka ei kohtausta mulla olisikaan, mutta silti mussa on jotain erilaista kuin ennen. Mä olen jaksanut näittenkin asioiden läpi ja tulen toivon mukaan pääsemään tästäkin eteenpäin.

Tässä jotain paloja elämästäni, kaikkean en halua paljastaa. Ja se on ihan oikein. 

Halein
Superblondi